Lahot laudat narisevat jalkojeni alla. Keli on harmaa, hiostava eikä määränpäätä erota paksun sumun keskeltä. Päässäni humisee. Koeviikot... Jostain kaukaa kuuluu veden voimakas virtaaminen. Narsk. En katso alas, vaan tarraan käsilläni yhä tiukemmin köysistä punottuihin kaiteisiin ja jatkan matkaani. Portfoliot, työselosteet... On päästävä pois. Narsk, narsk. Tankotanssi, kuntosali... Sillalle ei näy loppua. Läksyt, kotityöt... Tuuli yltyy ja silta alkaa huojua. Jalkani lipsuvat askel askeleelta enemmän ja enemmän. Viulu- ja huilutunnit, soittoläksyt... Silta vetelee viimeisiään, musiikkiproduktiot... on vain ajan kysymys koska se romahtaa, valmennustyö... samoin on kyynelkanavieni laita. Sosiaalisten suhteitten ylläpito... Otan varovaisia juoksuaskelia, henki ei enää kulje. Räkspokspumpow! 

Herään.

Onnellinen huokaus. Pitkästä aikaa on aikaa pysähtyä. Viimeaikoina on tuntunut siltä, ettei arjesta meinaa löytyä pienintäkään hetkeä olla tekemättä mitään, olla vain, hengittää ja ajatella. Koulun, koeviikkojen, harrastusten, töiden, musaprokkisten, liikunnan ja milloin minkäkin velvollisuuden mahduttaminen yhteen samaan arkeen ovat yhdessä huolehtineet psyykkisen jaksamiseni ravistelusta jo pidemmän aikaa. Mulla on kuitenkin sellainen kutina, etten ole ylikuormiutumiseni kanssa yksin. Kevät tuppaa aina tuomaan mukanaan ripauksen ressiä, meille jokaiselle. Kysymykseni kuuluukin: Olemmeko oikeasti niin kiireisiä kuin uskottelemme itsellemme olevamme? Vastauksia löytyy varmasti niin monta kuin vastaajiakin. 

Valintoja, valintoja, valintoja... Kysehän on loppupeleissä priorisoinnista. Tuntuupa hassulta, että juuri minä, aka "priorisoimattomuuden multihuipentuma" kirjoitin noin. Maailmassa on niin paljon asioita, joita haluan nähdä, kokea, oppia, tietää ja tehdä! On lähes mahdotonta sanoa, mikä on nyt elämässä tärkeintä, mihin kannattaa satsata ja mitä jättää taka-alalle. Tapanani kun on haalia koko ajan uutta, vaikka entuudestaankin riittäisi tekemistä enemmän kuin tarpeeksi. Sanotaan, että "aina ei voi saada kaikkea mitä haluaa" mutta entä jos on valmis tekemään töitä saavuttaakseen haluamansa? Kokemuksesta voin sanoa, että johonkin se raja on vedettävä, mutta mihin? Siinä ainakin minulla riittä vielä opettelemista.

Koko ajan sitä kuitenkin oppii jotain uutta, niin itsestään kuin tästä ympäröivästä maailmasta. Haluaisin edetä, edes pienin askelin, kohti haasteiden vastaanottamisen, haaveitten toteuttamisen ja armollisuuden itseään kohtaan välistä kultaista keskitietä. Omalla kohdallani yksi näistä askelista oli aiemmin mainitsemani lyhyeen matikkaan siirtyminen. Kaikkilla on omat polkunsa joita kuljeksia ja jokainen toimii oman elämänsä ja unelmiensa välisenä sillanrakentajana. Kenenkään ei tarvitse paukuttaa vasaraa yksin, sillä aina löytyy joku, joka voi tulla pitelemään kiinni nauloista tai ojentamaan seuraavan laudan.

<3: Sanna-Mari