Viimeisiä viedään

Nyt jos koskaan kevät on väistymässä kesän tieltä. Musiikkiopistossa pääsin kauhulla odottamistani teoriakokeista läpi, mikä oli suuri helpotus. Myös ensimmäinen telinevoimistelun kevätnäytös pelkän ohjaajan roolissa on koettu, enkä voi muuta kuin olla ylpeä lasten suorituksista. On upeaa katsottavaa kun omat valmennettavat tekevät suunnittelemaasi näytösohjelmaa -- ja onnistuvat siinä! Myös tämän viikon viulu- ja huilukonserttinikin olisivat voineet mennä huonomminkin.
Haiseeko täällä teistäkin jokin?

Missä määrin on sopivaa hehkuttaa omista suorituksistaan, onnistumisitaan tai ansioistaan? Jokainen saavutettu päämäärä tuo lisää itseluottamusta, mutta missä menee raja positiivisen ylpeydentunteen ja ylimielisyyden välillä? ? ?

Tiedetään, ei saisi yleistää, mutta suomalaisten on usein hankala tuoda esiin omia ylpeydenaiheitaan. Vai olenko yksin tämän asian kanssa? Välillä on vaikeaa ottaa myöskään kehuja vastaan. Liiallinen vaatimattomuus kun on ärsyttävää, kuten myös hivenen ylimielisyyteen kallistuva "no, oisin mä parempaankin pystynyt" -tyyppiset vastaukset. Pikkuhiljaa olenkin yrittänyt luopua "äh, mulla oli vaan hyvä tuuri" ja muista itsensävähättelyfraaseista, koska  k i i t o s  on ihmeen hyvä ja tehokas sana, johon kumpikin keskustelun osapuoli on todennäköisesti tyytyväinen. Kehuja on mielissään, kun hänen asiansa menee perille, ja kukapa meistä ei pienessä mielessään rakastaisi positiivista palautetta, koskipa se sitten uutta paitaa, lauluääntä, varpaankynsiä tai perunankuorimistaitoja.

Kehut voivat toki olla vaivaannuttaviakin. Muistan edelleen, kuinka voitettuani ala-asteella poikia kädenväännössä monet anelivat viikkokaupalla, että näyttäisin heille hauikseni. Näin jälkeenpäin asia tuntuu todella typerältä, mutta silloin se oli kova pala. En halunnut esitellä habaani, sillä se vaan tuntui minusta silloin todella ylimieliseltä, vaikka muuthan sitä kerjäsivät. Voi olla, että siihen aikaan hatarammalla itsetunnollaninkin oli osuutta asiaan.
Nykyisin olen kuitenkin vain imarreltu jos kuulen kyseisen kommentin, sillä sen verran itseluottamusta on kertynyt tämän lyhykäisen noista ajoista tähän päivään- matkan varrella, että olen uskaltanut hyppäämään pois mukavuusalueeltani ja seisomaan ominaisuuksieni takana. Minähän se vain olen, ihminen siinä missä muutkin. Eikä sitä tarvitse hävetä.

Haluan vielä tähän loppuun antaa yhden vinkin: äänittäkää/kuvatkaa itseänne kun esiinnytte. Olen itse saanut iloisesti yllättyä, ettei "se äskeinen veto" mennytkään niin penkin alle kuin se esitystilanteessa tuntui. Jos joku yleisöstä tulee jälkeenpäin kehumaan suoritustasi, ne kehut saa ja pitääkin ottaa vastaan ilolla, sillä vaikka oma suoritus tuntuisi itsestä alisuoriutumiselta, se on tälle katsojalle tai kuulijalle vain yksi hetki muiden joukossa, ja jos se kyseinen hetki on on tuonut hänelle iloa tai muuten nostanut tunteita pintaan, voit olla tyytyväinen suoritukseesi -- jollekin se hetki on ollut merkityksellinen.

Minä kiitän ja kuittaan tältä erää, vaikkakin on pakko vielä hehkutta: enää muutama päivä ennen kuin tiedätte-kyllä-mikä alkaa!

<3: Sanna-Mari