Lomalla viimeinkin

Lomalla viimeinkin, voin ottaa iisimmin... Vai voiko? Pitkin kevättä tehdessäni kesäsuunnitelmia ajattelin, että tällä kerta otan rennosti. Vaikka kesätyöhakemukseni eivät saaneet vastakaikua,  aktiivisiin ihmisiin mukaan lukeutuvana sitä ei huomaakkaan, kun loma onkin yks kaks bookattu täyteen tekemistä. Loman alkuun on kuulunut päättäreiden viettoa, vanhojen ystävien tapaamista, kaverin synttäreiden viettoa metsässä telttaillen ja vaihtoon lähtevän läheisen ystävän yllätysläksiäisten järjestämistä.

Päättärihumua ja sibistovereita

Tuusulan perinteinen kesälomankorkkaustapahtuma 

Montturock ja Nopsajalka

Yksi ihana telttailutoveri

Ystäviä ja läksiäisiä

 Edessä on vielä mm. matka Savonlinnaan kaverin kanssa, sukulaisten kanssa mökkeilyä, shoppailureissu Lontooseen, festareista ainakin Summer up, veljen ja serkun rippijuhlat sekä Lions Clubin järjestämä kolmen viikon nuorisovaihto Itävallassa, josta voisinkin kertoa vähän lisää.

Viime syksynä entisen kouluni rehtori otti yhteyttä ja kysyi, olisinko kiinnostunut lähtemään kesällä nuorisovaihtoon Tuusulan Lions Clubin kautta. Alkuun epäröin ja viivyttelin vastaukseni kanssa pitkään -- enhän ole koskaan aiemmin ollut yksin ulkomailla. Kahden Comenius-matkan kokeneena kuitenkon tiedän, kuinka mahtavaa on saada kansainvälisiä ystäviä päästä avartamaan maailmankuvaansa asumalla isäntäperheessä ja osallistumalla heidän arkeensa. Noilla matkoilla Hollannissa (2013) ja Espanjassaa (2014) olin kuitenkin osana Suomesta lähtevää kahden opettajan ja kuuden oppilaan ryhmää, joista jokaisen tunsin hyvin ennestään. Matkat kestivät vajaan viikon ja niiden ohjelma oli suunniteltu tietyn teeman ympärille.

"Energy puzzle" Comenius-hankkeen Suomitytöt host-siskoineen Espanjassa keväällä 2014

Julkaisua janoava otos samalta matkalta

Sain kuulla, että nuorisovaihtojen pituudet vaihtelisivat kahdesta neljään viikkoon kohdemaasta riipuen. Niin pitkä aika yksin ulkomailla arvelutti aluksi, mutta kun Lions Club tarjoutui kustantaamaan lentolippuni, niin pakkohan tähän tilaisuuten oli tarttua. Aikani kohdemaata etsiskeltyä löytyi Itävallasta "Sound of music"-niminen leiri, joka kuulosti C-duuri fanfaarilta minun korvaani. Kun sitten kuulin päässeeni mukaan, en hetkeäkään epäröinyt paikan vastaanottamista. Itävalta on maana minulle täysin vieras joitakin google-tädin juttuja lukuunottamatta. Heinäkuussa edessäni onkin oikea kulttuurikylpy ensin viikon verran isäntäperheessä ja sitten kahden viikon mittaisen musiikkileirin muodossa. 

Vielä on onneksi kesää jäljellä täällä kotosuomessa ja Lontoossakin ehdin pyörähtää ennen "vaihtomatkaa". Nautitaan kesästä päivä kerrallaan ja askel askeleelta ollaan yhä lähempänä elämän tuomia seikkailuja.

<3: Sanna-Mari

Viimeisiä viedään

Nyt jos koskaan kevät on väistymässä kesän tieltä. Musiikkiopistossa pääsin kauhulla odottamistani teoriakokeista läpi, mikä oli suuri helpotus. Myös ensimmäinen telinevoimistelun kevätnäytös pelkän ohjaajan roolissa on koettu, enkä voi muuta kuin olla ylpeä lasten suorituksista. On upeaa katsottavaa kun omat valmennettavat tekevät suunnittelemaasi näytösohjelmaa -- ja onnistuvat siinä! Myös tämän viikon viulu- ja huilukonserttinikin olisivat voineet mennä huonomminkin.
Haiseeko täällä teistäkin jokin?

Missä määrin on sopivaa hehkuttaa omista suorituksistaan, onnistumisitaan tai ansioistaan? Jokainen saavutettu päämäärä tuo lisää itseluottamusta, mutta missä menee raja positiivisen ylpeydentunteen ja ylimielisyyden välillä? ? ?

Tiedetään, ei saisi yleistää, mutta suomalaisten on usein hankala tuoda esiin omia ylpeydenaiheitaan. Vai olenko yksin tämän asian kanssa? Välillä on vaikeaa ottaa myöskään kehuja vastaan. Liiallinen vaatimattomuus kun on ärsyttävää, kuten myös hivenen ylimielisyyteen kallistuva "no, oisin mä parempaankin pystynyt" -tyyppiset vastaukset. Pikkuhiljaa olenkin yrittänyt luopua "äh, mulla oli vaan hyvä tuuri" ja muista itsensävähättelyfraaseista, koska  k i i t o s  on ihmeen hyvä ja tehokas sana, johon kumpikin keskustelun osapuoli on todennäköisesti tyytyväinen. Kehuja on mielissään, kun hänen asiansa menee perille, ja kukapa meistä ei pienessä mielessään rakastaisi positiivista palautetta, koskipa se sitten uutta paitaa, lauluääntä, varpaankynsiä tai perunankuorimistaitoja.

Kehut voivat toki olla vaivaannuttaviakin. Muistan edelleen, kuinka voitettuani ala-asteella poikia kädenväännössä monet anelivat viikkokaupalla, että näyttäisin heille hauikseni. Näin jälkeenpäin asia tuntuu todella typerältä, mutta silloin se oli kova pala. En halunnut esitellä habaani, sillä se vaan tuntui minusta silloin todella ylimieliseltä, vaikka muuthan sitä kerjäsivät. Voi olla, että siihen aikaan hatarammalla itsetunnollaninkin oli osuutta asiaan.
Nykyisin olen kuitenkin vain imarreltu jos kuulen kyseisen kommentin, sillä sen verran itseluottamusta on kertynyt tämän lyhykäisen noista ajoista tähän päivään- matkan varrella, että olen uskaltanut hyppäämään pois mukavuusalueeltani ja seisomaan ominaisuuksieni takana. Minähän se vain olen, ihminen siinä missä muutkin. Eikä sitä tarvitse hävetä.

Haluan vielä tähän loppuun antaa yhden vinkin: äänittäkää/kuvatkaa itseänne kun esiinnytte. Olen itse saanut iloisesti yllättyä, ettei "se äskeinen veto" mennytkään niin penkin alle kuin se esitystilanteessa tuntui. Jos joku yleisöstä tulee jälkeenpäin kehumaan suoritustasi, ne kehut saa ja pitääkin ottaa vastaan ilolla, sillä vaikka oma suoritus tuntuisi itsestä alisuoriutumiselta, se on tälle katsojalle tai kuulijalle vain yksi hetki muiden joukossa, ja jos se kyseinen hetki on on tuonut hänelle iloa tai muuten nostanut tunteita pintaan, voit olla tyytyväinen suoritukseesi -- jollekin se hetki on ollut merkityksellinen.

Minä kiitän ja kuittaan tältä erää, vaikkakin on pakko vielä hehkutta: enää muutama päivä ennen kuin tiedätte-kyllä-mikä alkaa!

<3: Sanna-Mari

Kukkuluuruu...

Vuoden viimeinen jakso on jo kovaa vauhtia etenemässä kohti kesälomaa, siis mitä mitä mitä?! Vastahan mä pääsin peruskoulusta ja nyt pitäisi jo tietää alustavasti mitä aikoo kirjoittaa ylioppilaskirjoituksissa. Aika vaan kuluu ihan törkeän nopeasti. 

Toinen pikkuveljistäni täytti toissapäivänä kymmenen, mikä herätti jälleen tähän todellisuuteen, että se tiimalasissa valuva hiekka, muistot kultaava fysiikan perussuure on ohikiitävää sorttia. Eilenhän se mun veli syntyi... puhumattakan siitä, että eka vuoteni lukiolaisena vetelee jo viimeisiään! Välillä tuntuu, että aika voisi tosiaan höllätä otettaan siihen kaasupolkimeen. 

Tai ehkä pitäisi vain opetella pelaamaan näillä korteilla. Vaikka kuinka jokaisen tähdenlennon tai synttärikakun kynttilöiden puhalluksen aikana toivoisi, ei vuorokauteen tule lisätunteja. Kaikilla on kuitenkin mahdollisuus jollain tavalla vaikuttaa siihen, miten sitä kallista aikaansa käyttää. 

"Elämä on ihmisen parasta aikaa", "yolo", mitä näitä elämänviisauksia nyt on. Törmäsin alla olevaan kuvaan We heart it:ssa, ja se oli jotenkin pysäyttävä, vaikka internetin ihmeellinen maailma on pullollaan samankaltaisia kuvia. Aikaa kun ei ole loputtomiin, joten miksi hamstrata ja tavoitella jatkuvasti vain materiaa, kun voi saada paljon enemmän? 

Hetkiä, tunteita, kokemuksia, muistoja...

Näistä tunnelmista siirryn kip kop hataraa aasinsiltaa pitkin viimeaikaisiin tapahtumiin.

Aikavälillä edellinen postaus-tämä hetki on ehtinyt tapahtua niin paljon, että menisi ikä ja terveys jaarittelujeni lukemiseen, joten annan kuvien puhua puolestaan.

 Vietin pääsiäisen jälkeisen viikon serkkuni perheen kanssa Rukan maisemissa rentoutuen. Viikon "omalomalla" nautittiin erityisesti lumesta, hyvistä ruoista, aurinkoisista laskettelurinteistä ja taisin siinä n. 30 km murtsikkaakin rykäistä.

Tyttöjen kanssa käytiin Tampereella shoppailemassa, syömässä ja katulaulamassa. Koskaan aikaisemmin en ole kaduilla lauleskellut, mutta sen verran positiivinen maku siitä jäi, että varo vaan Helsinki, Tampere oli vasta alkua!

Koskikeskuksen taivaalliset Jugit

Leffaselfie serkun kanssa. Käytiin katsomassa Disneyn uusi musikaalielokuva Into the woods 

ja tykkäsin kyllä kovasti :3.

 Tästä kuvasta tulee itselleni niin hyvä mieli! Ohjeena oli laittaa värikästä päälle ja kirjoittaa lyhyt hakemus kuvan kera ja eikä mennyt kuin muutama päivä kunnes... Pim...

Ei sitten muu auttanut kun suunnata vr:n nettisivuille lunastamaan lippuja jälleen kerran Tampereelle, eihän edellisestä viisitistä ollut kulunutkaan kuin se viisi päivää :D. 

Päivä särkänniemessä oli aivan mahtava kokemus! Pääsin näkemään monia Uusi Päivä-sarjan näyttelijöitä, tutustuin uusiin ihmisiin, söin hyvää ruokaa, ja mikä parasta; pääsin korkkaamaan filmitähdenurani! Lopullista musavideota odotellessa...

Näin kavereita ja päästiin Annan kanssa samaan kuvaan monille Helsingissä liikkuville tutun 

reggae-supermiehen kanssa, heh.

Viime aikoina olen myös käynyt useampaan otteeseen samoilemassa milloin missäkin metsässä. Linnun laulua kuunnellessa on ihanaa vain käyskennellä, räpsiä kuvia ja nollata aivoja. 

Aika kultaa muistot ja muistot tekevät ajasta kultaisen. 

<3:Sanna-Mari

Lahot laudat narisevat jalkojeni alla. Keli on harmaa, hiostava eikä määränpäätä erota paksun sumun keskeltä. Päässäni humisee. Koeviikot... Jostain kaukaa kuuluu veden voimakas virtaaminen. Narsk. En katso alas, vaan tarraan käsilläni yhä tiukemmin köysistä punottuihin kaiteisiin ja jatkan matkaani. Portfoliot, työselosteet... On päästävä pois. Narsk, narsk. Tankotanssi, kuntosali... Sillalle ei näy loppua. Läksyt, kotityöt... Tuuli yltyy ja silta alkaa huojua. Jalkani lipsuvat askel askeleelta enemmän ja enemmän. Viulu- ja huilutunnit, soittoläksyt... Silta vetelee viimeisiään, musiikkiproduktiot... on vain ajan kysymys koska se romahtaa, valmennustyö... samoin on kyynelkanavieni laita. Sosiaalisten suhteitten ylläpito... Otan varovaisia juoksuaskelia, henki ei enää kulje. Räkspokspumpow! 

Herään.

Onnellinen huokaus. Pitkästä aikaa on aikaa pysähtyä. Viimeaikoina on tuntunut siltä, ettei arjesta meinaa löytyä pienintäkään hetkeä olla tekemättä mitään, olla vain, hengittää ja ajatella. Koulun, koeviikkojen, harrastusten, töiden, musaprokkisten, liikunnan ja milloin minkäkin velvollisuuden mahduttaminen yhteen samaan arkeen ovat yhdessä huolehtineet psyykkisen jaksamiseni ravistelusta jo pidemmän aikaa. Mulla on kuitenkin sellainen kutina, etten ole ylikuormiutumiseni kanssa yksin. Kevät tuppaa aina tuomaan mukanaan ripauksen ressiä, meille jokaiselle. Kysymykseni kuuluukin: Olemmeko oikeasti niin kiireisiä kuin uskottelemme itsellemme olevamme? Vastauksia löytyy varmasti niin monta kuin vastaajiakin. 

Valintoja, valintoja, valintoja... Kysehän on loppupeleissä priorisoinnista. Tuntuupa hassulta, että juuri minä, aka "priorisoimattomuuden multihuipentuma" kirjoitin noin. Maailmassa on niin paljon asioita, joita haluan nähdä, kokea, oppia, tietää ja tehdä! On lähes mahdotonta sanoa, mikä on nyt elämässä tärkeintä, mihin kannattaa satsata ja mitä jättää taka-alalle. Tapanani kun on haalia koko ajan uutta, vaikka entuudestaankin riittäisi tekemistä enemmän kuin tarpeeksi. Sanotaan, että "aina ei voi saada kaikkea mitä haluaa" mutta entä jos on valmis tekemään töitä saavuttaakseen haluamansa? Kokemuksesta voin sanoa, että johonkin se raja on vedettävä, mutta mihin? Siinä ainakin minulla riittä vielä opettelemista.

Koko ajan sitä kuitenkin oppii jotain uutta, niin itsestään kuin tästä ympäröivästä maailmasta. Haluaisin edetä, edes pienin askelin, kohti haasteiden vastaanottamisen, haaveitten toteuttamisen ja armollisuuden itseään kohtaan välistä kultaista keskitietä. Omalla kohdallani yksi näistä askelista oli aiemmin mainitsemani lyhyeen matikkaan siirtyminen. Kaikkilla on omat polkunsa joita kuljeksia ja jokainen toimii oman elämänsä ja unelmiensa välisenä sillanrakentajana. Kenenkään ei tarvitse paukuttaa vasaraa yksin, sillä aina löytyy joku, joka voi tulla pitelemään kiinni nauloista tai ojentamaan seuraavan laudan.

<3: Sanna-Mari

Yrittänyttä ei laiteta

Viime viikonloppuna minä ja rakas lapsuudenystäväni Emma pidimme ensimmäisen "yhtiökokouksen". Olemme muutaman edellisvuoden aikana käyneet Suomen voimisteluliiton Jumppakoulu-koulutuksissa ja "valmistuimme" viime keväänä jumppakoulu- ohjaajiksi. Neljän vuoden telinevoimistelun ohjaajakokemuksen omaavina haluasimme kokeilla siipiämme oman jumppakoulun kautta, ja tässä sitä ollaan: rustailemassa hakemusta eräälle mahdolliselle emoyhdistykselle liittyen jumppatilojen varaukseen! Aika näyttää, minkälaisia yrittäjiä meistä kuoriutuu...

Tänään päätin myös kokeilla itselleni jotain aivan uutta:"Pikajuustokakku á la Sanna-Mari". Tarvikkeita kaivellessa lopputuloksesta ei ollut vielä minkäänlaista mielikuvaa, mutta päätin käyttää luomukseeni pääosin hyvän makuisia ainesosia, joten lopputuloksesta ei voisi tulla kovin pahaa. Idean kakun tekemisestä pilttipurkkiin, sain jo aiemmin mainitulta yhtiökumppaniltani, kiitos ja kumarrus hänelle. Alkuun on ehkä ihan hyvä vielä paljastaa, että leivoksen nimi on aavistuksen harhaanjohtava. Kakusta ei löydy juustoa missään muodossa, mutta älkää toki antako sen häiritä :).

Kaappien kätköistä mukaan eksyi:

2 digestive-keksiä

nokare meijerivoita

rivi valkosuklaata (ei kuvassa)

puolikas Fazerin vadelmajogurtti-suklaapatukka

200g vaniljarahkaa

Ensin murskasin kaksi digestive-keksiä puunuijalla kulhossa. Sulatin nokareen voita mikrossa, nypin sen keksinmurujen joukkoon ja painelin muruseoksen pilttipurkkien pohjalle.

 Sulatin rivin valkosuklaata, pilkoin puolet vadelmajogurtti-suklaapatukasta pieniksi kuutioiksi (veikkaa kaksi kertaa mitä toiselle puoliskolle kävi) ja sekoitin ne vaniljarahkan joukkoon.

Lopuksi täytin pilttipurkit aikaansaannoksellani ja laitoin jääkaappiin odottamaan huomista tarjoilua.

Pilttipurkit ovat käteviä kuljettaa mukana, ja aionkin maistaa tätä master chef-tasoista luomustani vasta huomenna, kun vatsani alkaa ilmoitella asiasta koulupäivän viimeisillä tunneilla.

Luulen, ettei voinut kamalan pieleen mennä kun kyse on kekseistä, rahkasta ja suklaasta. Kokeile ihmeessä, sillä edes mielikuvituksettomuus ei ole rajana!

<3: Sanna-Mari

Elämä raiteillaan

Kuluneen viikon aikana olen saanut hurjasti selkeyttä tarkkaa aikataulua mankuvaan arkeeni. Olen ihminen, joka arvostaa rutiineja ja tykkää tietyllä tavalla kangistua kaavoihin. Kun tietää miten säännölliset menot asettuvat, on helpompi suunnitella myös ei-aikataulusidonnaista ohjelmaa, kuten kavereiden kanssa oleskelua, shoppailua, leffassa käyntejä sun muuta mukavaa.

Sain siis vihdoin jonkinlaisen ratkaisun kuntosaliongelmaan josta puhuin aiemmin. Ostin yhden kaverini kanssa kymmenen kerran salikortin Kampin Motivukseen, ja toisen kaverini kanssa samaisen kortin Keravan fitnesspan tankotanssitunneille, minkä lisäksi viikonloppuisin voin hypätä isäni kyytiin ja päräyttää läheisen uimahallin salille jos siltä tuntuu. Kävin tänään kokeilemassa viimeksi mainitun salin uutta "Tehotreeni" -jumppaa, joka on maksuton tämän kevään ajan. Aivan mahtava idea, vaikka taisinkin olla lähes ainut alle nelikymppinen, mutten antanut sen häiritä. Treenasin täysillä, kuuma tuli ja rasvaa paloi, täysin ilmaiseksi! Saattaa olla, että jatkossakin eksyn kyseiselle tunnille...

Tajusin myös vihdoin erään asian. Mistään ei tule mitään jos ei kuuntele itseään, sitä mitä itse haluaa ja mistä nauttii ja yrittää tekemisillään "vaikuttaa paremmalta ihmiseltä" muiden silmissä. Itsensä kiusaaminen muiden miellyttämisen vuoksi on suuri virhe. Iso kivi vierähti sydämeltäni kun annoin vihdoin ja viimein itselleni luvan lopettaa lukion pitkän matikan, ja siirtyä lyhyeen oppimäärään. Tätä päätöstä on jahkailtu koko lukioajan ja ainakaan toistaiseksi en kadu mitään. Niinhän se on, että aina kannattaa yrittää. Tämä yritys sai minut huomaamaan, ettei matikka ole ominta alaani. Nyt oloni vain helpottunut, kun sain asian hoidettua pois päiväjärjestyksestä. 

Kukaan ei siis ole koskaan pakottanut minua alun perin aloittamaankaan pitkää matikkaa, vaan oma kunnianhimonihan minut sinne ajoi. Nyt kuitenkin ymmärrän, mitä lähes kaikki ympärilläni olevat ihmiset ovat yrittäneet toitottaa kuukausi tolkulla: elämäni ei siihen kaadu jos siirryn lyhyeen matikkaan, päin vastoin saan lisää aikaa tehdä niitä asioita jotka ovat minulle oikeasti tärkeitä, asioita, joista aidosti nautin.

<3: Sanna-Mari

Lomailua

Hejsan alla! 
Onko hiihtoloma jo pian ohi vai vasta alkamassa? Millaisia suunnitelmia sinulla on tai oli tälle lomalle? Tässä pintaraapaisu omaan lomaani, jota on vielä onneksi muutama päivä jäljellä.

Luonto: metsät, jäätyneet järvet, paksu lumihanki, 

raitis ilma, Tahkon ladut ja rinteet, aurinko. . . 

Urheilu: laskettelu, lumilautailu, pakkasen puremat posket, hiihto, luistelu,

 uuden joogamaton innoittamat kotitreenit. . .

Perhe: tuttu, turvallinen, läheinen, samalla ärsyttävä, mutta 

myös tärkeä, hauska ja rakas apinalauma. . .

Kiireettömyys: koulu, kouluasioista stressaaminen (vaikka ehkä pitäisi), 

kiveen hakattu aikataulu. . .

Ruoka: toinen toistaan epäterveelisemmät mutta sitäkin maukkaammat 

einekset, heh. Lomalla pitää saada syödä mitä huvittaa, eikö? Loman jälkeen 

voi taas skarpata...

Mistä on ajatukset nollaava hiihtoloma tehty?

Luonnosta, urheilusta, perheestä, kiireettömyydestä ja ruoasta. 
Niistä on minun hiihtolomani tehty.

Michelin-ukko liikenteessä

Minä ja mami rinteessä

Kyllä, hiihtoloma on itselleni vieläkin hiihtoloma, vaikka se nykyään talvilomana kuulemma paremmin tunnetaan. Sanan loma, yhdistän aikaan, jolloin ulkonäöllä ei juurikaaan ole väliä, joten päätin kokeilla punaista hiusnaamiota. En ole ihan varma siitä, mitä tällä kokeilulla hain, mutta lopputuloksesta tuli jotakin liukuvärin ja latvadippien välimaastosta. Vaihtelu virkistää, ainakin hetkeksi.

Leppoisaa loppu - tai alkulomaa kaikille väriin ja karvoihin katsomatta!

<3: Sanna-Mari