Kukkuluuruu...

Vuoden viimeinen jakso on jo kovaa vauhtia etenemässä kohti kesälomaa, siis mitä mitä mitä?! Vastahan mä pääsin peruskoulusta ja nyt pitäisi jo tietää alustavasti mitä aikoo kirjoittaa ylioppilaskirjoituksissa. Aika vaan kuluu ihan törkeän nopeasti. 

Toinen pikkuveljistäni täytti toissapäivänä kymmenen, mikä herätti jälleen tähän todellisuuteen, että se tiimalasissa valuva hiekka, muistot kultaava fysiikan perussuure on ohikiitävää sorttia. Eilenhän se mun veli syntyi... puhumattakan siitä, että eka vuoteni lukiolaisena vetelee jo viimeisiään! Välillä tuntuu, että aika voisi tosiaan höllätä otettaan siihen kaasupolkimeen. 

Tai ehkä pitäisi vain opetella pelaamaan näillä korteilla. Vaikka kuinka jokaisen tähdenlennon tai synttärikakun kynttilöiden puhalluksen aikana toivoisi, ei vuorokauteen tule lisätunteja. Kaikilla on kuitenkin mahdollisuus jollain tavalla vaikuttaa siihen, miten sitä kallista aikaansa käyttää. 

"Elämä on ihmisen parasta aikaa", "yolo", mitä näitä elämänviisauksia nyt on. Törmäsin alla olevaan kuvaan We heart it:ssa, ja se oli jotenkin pysäyttävä, vaikka internetin ihmeellinen maailma on pullollaan samankaltaisia kuvia. Aikaa kun ei ole loputtomiin, joten miksi hamstrata ja tavoitella jatkuvasti vain materiaa, kun voi saada paljon enemmän? 

Hetkiä, tunteita, kokemuksia, muistoja...

Näistä tunnelmista siirryn kip kop hataraa aasinsiltaa pitkin viimeaikaisiin tapahtumiin.

Aikavälillä edellinen postaus-tämä hetki on ehtinyt tapahtua niin paljon, että menisi ikä ja terveys jaarittelujeni lukemiseen, joten annan kuvien puhua puolestaan.

 Vietin pääsiäisen jälkeisen viikon serkkuni perheen kanssa Rukan maisemissa rentoutuen. Viikon "omalomalla" nautittiin erityisesti lumesta, hyvistä ruoista, aurinkoisista laskettelurinteistä ja taisin siinä n. 30 km murtsikkaakin rykäistä.

Tyttöjen kanssa käytiin Tampereella shoppailemassa, syömässä ja katulaulamassa. Koskaan aikaisemmin en ole kaduilla lauleskellut, mutta sen verran positiivinen maku siitä jäi, että varo vaan Helsinki, Tampere oli vasta alkua!

Koskikeskuksen taivaalliset Jugit

Leffaselfie serkun kanssa. Käytiin katsomassa Disneyn uusi musikaalielokuva Into the woods 

ja tykkäsin kyllä kovasti :3.

 Tästä kuvasta tulee itselleni niin hyvä mieli! Ohjeena oli laittaa värikästä päälle ja kirjoittaa lyhyt hakemus kuvan kera ja eikä mennyt kuin muutama päivä kunnes... Pim...

Ei sitten muu auttanut kun suunnata vr:n nettisivuille lunastamaan lippuja jälleen kerran Tampereelle, eihän edellisestä viisitistä ollut kulunutkaan kuin se viisi päivää :D. 

Päivä särkänniemessä oli aivan mahtava kokemus! Pääsin näkemään monia Uusi Päivä-sarjan näyttelijöitä, tutustuin uusiin ihmisiin, söin hyvää ruokaa, ja mikä parasta; pääsin korkkaamaan filmitähdenurani! Lopullista musavideota odotellessa...

Näin kavereita ja päästiin Annan kanssa samaan kuvaan monille Helsingissä liikkuville tutun 

reggae-supermiehen kanssa, heh.

Viime aikoina olen myös käynyt useampaan otteeseen samoilemassa milloin missäkin metsässä. Linnun laulua kuunnellessa on ihanaa vain käyskennellä, räpsiä kuvia ja nollata aivoja. 

Aika kultaa muistot ja muistot tekevät ajasta kultaisen. 

<3:Sanna-Mari

Lahot laudat narisevat jalkojeni alla. Keli on harmaa, hiostava eikä määränpäätä erota paksun sumun keskeltä. Päässäni humisee. Koeviikot... Jostain kaukaa kuuluu veden voimakas virtaaminen. Narsk. En katso alas, vaan tarraan käsilläni yhä tiukemmin köysistä punottuihin kaiteisiin ja jatkan matkaani. Portfoliot, työselosteet... On päästävä pois. Narsk, narsk. Tankotanssi, kuntosali... Sillalle ei näy loppua. Läksyt, kotityöt... Tuuli yltyy ja silta alkaa huojua. Jalkani lipsuvat askel askeleelta enemmän ja enemmän. Viulu- ja huilutunnit, soittoläksyt... Silta vetelee viimeisiään, musiikkiproduktiot... on vain ajan kysymys koska se romahtaa, valmennustyö... samoin on kyynelkanavieni laita. Sosiaalisten suhteitten ylläpito... Otan varovaisia juoksuaskelia, henki ei enää kulje. Räkspokspumpow! 

Herään.

Onnellinen huokaus. Pitkästä aikaa on aikaa pysähtyä. Viimeaikoina on tuntunut siltä, ettei arjesta meinaa löytyä pienintäkään hetkeä olla tekemättä mitään, olla vain, hengittää ja ajatella. Koulun, koeviikkojen, harrastusten, töiden, musaprokkisten, liikunnan ja milloin minkäkin velvollisuuden mahduttaminen yhteen samaan arkeen ovat yhdessä huolehtineet psyykkisen jaksamiseni ravistelusta jo pidemmän aikaa. Mulla on kuitenkin sellainen kutina, etten ole ylikuormiutumiseni kanssa yksin. Kevät tuppaa aina tuomaan mukanaan ripauksen ressiä, meille jokaiselle. Kysymykseni kuuluukin: Olemmeko oikeasti niin kiireisiä kuin uskottelemme itsellemme olevamme? Vastauksia löytyy varmasti niin monta kuin vastaajiakin. 

Valintoja, valintoja, valintoja... Kysehän on loppupeleissä priorisoinnista. Tuntuupa hassulta, että juuri minä, aka "priorisoimattomuuden multihuipentuma" kirjoitin noin. Maailmassa on niin paljon asioita, joita haluan nähdä, kokea, oppia, tietää ja tehdä! On lähes mahdotonta sanoa, mikä on nyt elämässä tärkeintä, mihin kannattaa satsata ja mitä jättää taka-alalle. Tapanani kun on haalia koko ajan uutta, vaikka entuudestaankin riittäisi tekemistä enemmän kuin tarpeeksi. Sanotaan, että "aina ei voi saada kaikkea mitä haluaa" mutta entä jos on valmis tekemään töitä saavuttaakseen haluamansa? Kokemuksesta voin sanoa, että johonkin se raja on vedettävä, mutta mihin? Siinä ainakin minulla riittä vielä opettelemista.

Koko ajan sitä kuitenkin oppii jotain uutta, niin itsestään kuin tästä ympäröivästä maailmasta. Haluaisin edetä, edes pienin askelin, kohti haasteiden vastaanottamisen, haaveitten toteuttamisen ja armollisuuden itseään kohtaan välistä kultaista keskitietä. Omalla kohdallani yksi näistä askelista oli aiemmin mainitsemani lyhyeen matikkaan siirtyminen. Kaikkilla on omat polkunsa joita kuljeksia ja jokainen toimii oman elämänsä ja unelmiensa välisenä sillanrakentajana. Kenenkään ei tarvitse paukuttaa vasaraa yksin, sillä aina löytyy joku, joka voi tulla pitelemään kiinni nauloista tai ojentamaan seuraavan laudan.

<3: Sanna-Mari