Hetkiä pieniä

On tiistai-aamu ja kello näyttää 8:24. Juoksen koululaukku sylissä bussipysäkille. Liian pitkän odotuksen jälkeen bussia ei edelleenkään näy, joten päätän vaihtaa pysäkkiä, jospa siellä tärppäisi. Totean, ettei kalaonni tänään suosi tätä vesimiestä, joten lähden käppäilemään takaisin kotiin läpimään. 

Mittari näyttää -12°C ja kello et ehdi kouluun huilutunnille : vaikka kuinka yrittäisit. Lähden siis käymään entisellä peruskoulullani hoitamassa avainasioita. Kilometrin eessuntaas lompsittuani katson kotona kelloa todetakseni, että seuraava bussi tulee vasta vartin päästä. Jään siis eteiseen istumaan ulkovaatteet päällä ja odotan. Ehtisin mainioisti 10:05 tulevaan Helsingin bussiin, jolla pitäisi ehtiä kansallisoopperalle ennen klo: 11. Mutta jälleen seisoskelen pysäkillä pomppelehtien epämääräisesti pitääkseni itseni lämpimänä.

Viimein—vartin aikataulusta jäljessä—astun sisään bussiin, jonka kuski sanoo hitaasti, mielentilaani tunnustellen huomenia ja toivottaa tervetulleeksi lämpimään. Kiitän häntä tämän aamun leveimmän hymyn kera ja lysädän penkkiin jännittämään, ehdinkö ajoissa oopperaan; myöhästyneitä kun ei oteta sisään ennen väliaikaa. Bussista jäätyäni pingon minkä jaloistani pääsen kohti oopperaa ja istun kuin istunkin 1. parven penkissä klo 10:58 valmiina seuraamaan uunituoreen Indigo-oopperan harjoituksia. 

Kouluun en tänään tämän ainukertaisen tilaisuuden takia ehdi, joten lähden harjoitusten päätyttyä jälleen bussipysäkille nauttimaan raikkaasta tammikuisesta iltapäivästä. Kerta kiellon päälle #vaintuusulajutut koetelee kärsivällisyyttäni ja bussin stop-nappulat ovat rikki niin että stop-valo palaa bussin etuosassa pysähtymisen merkiksi vaikkei kukaan ole sitä painanut ja tämän huomaan vasta kun bussi pyyhältää pysäkkini ohitse. 

Kävellessäni autioita kotikontujani pohdiskelin päivän kulkua ja hymyilen; kuinka kaikki voikaan mennä niin pieleen mutta onnistua silti samaan aikaan? Mieleni tekee taas yht’äkkiä kirjoittaa blogia. Onhan siitä jo jokunen tovi kun olen viimeksi kirjoitellut. Kynnys julkaista omia tekstejä on viimeaikoina kasvanut huiman korkeaksi, kun internetin ihmeellinen maailma pursuaa toinen toistaan taitavampien bloggaajien ajatuksia. Itsensä vertaaminen muihin ei koskaan tuota muuta kuin pahaa mieltä jollekulle, joten syteen tai saveen, nyt annan itselleni taas luvan uskaltaa.

<3: Sanna-Mari

LUX Helsinki 2016